Teatteritaiteilija FT Virpi Koskela kirjoittaa Metsäkissa2044-sivuilla metsäteatterin synnystä, luonnon parantavasta voimasta ja ihmisen syvästä metsäsuhteesta. Henkilökohtaiset luontokokemukset, ekologinen ajattelu ja utopistinen näkymä monimuotoisista suomalaisista metsistä vuonna 2044 yhdistyvät.

Virpi Koskela kirjoittaa Legioonateatterin metsäteatterikollektiivin kokemuksista, puiden kanssa näyttelemisestä ja ilmastoahdistusta lievittävää yhteisöllistä taidetyötä. Kuva Timo Seppälä.

 

Teatteria metsässä metsän kanssa

 

- leikistä, seikkailusta ja siitä, mitä on näytellä puiden kanssa

Virpi Koskela

 

 

Metsä leikkimisen ja parantumisen paikkana

 

Kasvoin lapsena metsien läheisyydessä pohjoisen joen rannalla. Ensimmäiset leikkimuistoni sijoittuvat ulos metsäiselle pihalle. Leikin käpylehmillä korkeiden mäntyjen maan pinnalla olevien juurten välissä, muistan vielä, miltä ne tuntuivat käsiini. Rakentelin niille karsinoita ja navetoita. Kesät tuoksuivat paahteisilta havunneulasilta, muurahaisen pissalta ja märältä puulta.

 

Iijokea pitkin uitettiin kesäisin valtavia määriä tukkeja. Kotimme kohdalla oleva leveä uoma oli täynnä kelluvia puiden runkoja, pääosin mäntyjä. Yksi jännittävä leikki oli tukeilla ratsastaminen, mutta aika tämän nähtyään isäni rakensi meille joka kesä useista tukista rajatun rannan, jossa saimme leikkiä turvallisesti ilman vaaraa, että luiskahdamme lopullisesti tukkien väliin.

 

Sain käydä pientä maalaiskoulua muutamia kuukausia, ennen kuin vuokra-asuntomme valmistui Oulun suolle rakennettuun lähiöön. Olin toisella luokalla ja muistan vieläkin puukoulun tuoksut: pienen koulukirjaston kirjat jotka ehdin lukea kaikki, luokkatila puolapuineen ja keittäjä-Pirkon paistamat pullat ja kaakao, kun palasimme metsässä pidetyltä ympäristöopin tunnilta kädet täynnä syksyn värikkäitä lehtiä. Luokassamme oli kaksi luokka-astetta ja vain seitsemän oppilasta, joita opetti koulun vintillä asuva ”vanhapiika”. Oli kavereita, seikkailuja lähimetsissä, jokivarressa ja pelloilla. Elämä oli aistipitoista, kodikasta ja selkeää. Sitten tuli muutto kaupunkiin.  Itkin joka ilta peiton alla, kun ikävöin kyläkoulua, sen opettajaa, kavereita ja maisemaa.

 

Kyseinen maalaismiljöö padottuine jokineen ja käsiteltyine metsineen pysyi sielunmaisemanani ja esiintyi unissani vielä kymmeniä vuosia lapsuuden jälkeen. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että lapsuuteni maisemat loivat minulle vahvan luonto- ja metsäsuhteen.

 

Varhaisteininäkin hakeuduin metsään, mutta useimmiten yksin ja kirjan kanssa. Etsin mukavia - salaisia - lukupaikkoja sammaleilla, kivillä, kannonnokassa ja puussa. Sain olla rauhassa eikä kukaan häirinnyt. Huojuessani läheisen metsikön männyssä korkealla tuulen mukana romaani kädessäni, tunsin mielihyvää, kun kukaan minua etsivä huutelija ei tajunnut katsoa ylöspäin, eikä kukaan muu ollut tajunnut lukea puussa. Metsä lääkitsi, lohdutti ja vahvisti mielikuvitusta ja kohtaloita, jotka vyöryivät mieleeni romaanien sivuilta.

 

Teininä innostuin luonnonsuojelusta ja lintujen bongauksesta ja aloin kulkea metsissä kiikareiden ja/tai kameran kanssa. Liityin Luontoliittoon ja kävin erilaisilla retkillä. Kuljin perheeni kanssa marjassa ja kalassa. Raahasin ystäviäni metsiin ja erämökille. Koin ensimmäisen voimakkaasti hengellisen kokemuksen ollessani yksin hiihtämässä ja katsoessani metsänrajaa suon toisessa päässä. Olin yhtä maiseman kanssa, en erillinen, vaan samaa olentoa. Tajusin, että ”tämä on jumala, tai se joku suurempi voima.” Kokemus oli niin voimakas, että seurakunta ei enää merkinnyt minulle mitään, vaikka olin aina ollut kiinnostunut hengellisistä asioista, olinhan vanhoillislestadiolaiselta seudulta kotoisin ja todistanut lapsena seuroissa useita kielillä puhumisia ja muita ”loveen lankeamisia”. Puista tuli pappejani ja sammaleisista kallioista alttareita ja saarnastuoleja. Myöhemmin erosin kirkosta enkä ole kaivannut sinne enää takaisin. Luonto antaa itselleni enemmän aitoa hengellisyyttä kuin luterilaisuus tai mikään sen moninaisista lahkoista.

 

Parikymppisenä muutin opiskelemaan Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin ja unohdin luonnon ja metsät. Innostuin opiskelusta, teatterin tekemisestä, sosiaalisesta elämästä, työstä ja parisuhteilusta. Tein kaikkea kiinnostavaa lähes maanisesti, kunnes en enää osannut hengittää. Sydän jyskytti ja ahdisti, varsinkin tilanteissa, jolloin kaikki oli pääsääntöisesti muuten hyvin. Kärsin paniikkihäiriöstä. Pelkäsin olla yksin, pelkäsin jopa luontoa. Tilanne alkoi helpottua, kun opettelin hiljentymään ja tajusin paeta mielessä kasvavaa ahdistusta metsään, vaikka pelotti. Eräänä ahdistuksen täyteisenä aamuna, kun olin musiikkiteatterikoulutuksen leirillä, juoksin muka aamulenkille ennen aamiaista, mutta hiivinkin vaivihkaa läheisen kanavan varrella kasvavan valtavan kuusen alle istumaan. Annoin pahan olon vyöryä päälle, annoin periksi, en taistellut vastaan. Tunsin, miten puun pitkät, havuiset oksat ylläni olivat kuin valtava syli. Ne valuttivat ylleni hellyyttä, pyyteetöntä rakkautta, armoa. Vajosin puun juurelle ja itkin pitkään. Toistin rituaalin monena aamuna. Oli kuin olisin alkanut taas löytää tietä kotiin. Parantuminen paniikkihäiriöstä ei tietenkään tapahtunut kuin taikaiskusta, sain meditoida ja juosta puiden luo useammankin kerran, mutta kerta kerralta se helpotti. Metsä antoi turvaa ja palautti minut itselleni.

 

Edellämainitut kokemukseni metsien parantavasta voimasta, maailmalla lisääntyvät vakuuttavat tutkimukset metsien terveydellisistä vaikutuksista ja taustani sekä tutkijana että taiteen tekijänä saivat minut muutama vuosi sitten haaveilemaan teatterin tekemisestä metsään. Millaista olisi yrittää näytellä yhdessä metsän kanssa? Mitä luonnollinen ympäristö voisi kertoa tekijöille ja katsojille, kun esitys ei olekaan enää valaistulla lavalla lavasteiden keskellä, vaan aidossa metsäympäristössä säineen päivineen? Kun tilaisuus osallistua Metsäkissa2044-projektiin metsäteatterin ohjaajana vuonna 2024 tarjoutui, olin heti valmis. Pääsisin taas seikkailulle metsään.

 

”Heimoutuminen ’metsäläisiksi´ alkoi heti”. Kuva: Virpi Koskela

 

Legioonateatterin metsäteatterikollektiivin synty

 

Legioonateatterin metsäteatteriryhmä syntyi osana Koneen Säätiön Metsän puolella rahoittamaa Metsäkissa2044 -projektia talvella 2024-2025. Olin yksi apurahan saajasta ja kokosin ryhmän kiinnostuneita ihmisiä Legioonateatteriin Tampereelle. Se oli yllättävän helppoa. Tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta rajoitin ryhmän 15 henkilöön. Tapasimme talvella Legioonateatterin tiloissa, tutustuimme, improilimme, itkimme ja nauroimme erilaisten metsäkokemustemme äärellä.   Heimoutuminen ’metsäläisiksi´ alkoi heti. Teetätin ihmisillä projektin idean mukaan utopiatekstejä suomalaisista tulevaisuuden metsistä vuonna 2044 ja harjoitukset metsissä alkoivat huhti-toukokuussa 2025, kun lumet olivat sulaneet. Testailimme monia eri paikkoja Tampereen seudun metsissä ja puistoissa. Ulkoharjoitusten ja improjen perusteella aloin dramatisoida esitystä ”Niin metsä vastaa”, joka sisälsi paljon fyysistä teatteria ja jonkin verran utopioihin perustuvaa tekstiä.

 

Itseni lisäksi myös muu työryhmä oli innoissaan uudenlaisesta tavasta ja paikasta olla ja tehdä teatteria. Monet kuvailivat metsäteatterin tekemistä sellaiseksi, mitä olivat haaveilleet: yhdistää luonnossa olo, yhteisö ja taide. Samalla se muodostui eräänlaiseksi aktivismiksi ilmastoahdistuksen torjumiseen. Ihmisillä oli tarve tehdä jotain. Tämä oli jo jotain. Ilmastoahdistus alkoi helpottua pian, samoin kuin muut angstit, kun pääsi leikkimään metsän, sen puiden ja toisten ihmisten kanssa. Vaikutti siltä, että metsä ikäänkuin käynnisti tekijät uuteen yhteyteen itsensä kanssa. Harjoiuksista poistuttiin aina virkistuneenä - ja kiitellen. En ole varmaan koskaan saanut enempää kiitoksia joka harjoituksen jälkeen kuin metsäteatterin yhteydessä. Ei harjoituksista yleensä kiitelty. Mutta ihmiset kiittivätkin metsää. Erään näyttelijän sanoin ”metsässä on turvallista dissosioitua”.

 

Kesän 2025 myötä Legioonateatterin metsäteatterikollektiivin ensimmäisen esityksen nimeksi hahmottui suomalaiskansallinen ”Niin metsä vastaa” -fraasi.  Ajatuksena oli, että yritämme ottaa selvää, mitä metsä haluaa meidän tietävän. Siispä meidän olisi opittava ensi töiksemme kuuntelemaan sitä. Teimmekin paljon harjoituksia, joissa käytimme aikaa erityyppiseen kuuntelemiseen.

 

Esitykseen keväällä suunniteltu alustava dramaturgia meni uusiksi, kun emme saaneet toivottua intialaista didgeridoo-muusikkoa Suomeen. Olin haaveillut didgeridoon ääntä edustamaan metsän henkeä ja sen soittajaa istumaan näkyvällä paikalla koko esityksen. Soitin on itsessään kuin iso oksa tai pienen puun runko ja soittaja tavallaan ”soittaa puun ääntä”. Toinen tyttäremme on asunut jo vuosia puolet vuodesta Intiassa muusikkokumppaninsa Bibin kanssa, eli muusikko olisi ollut tavoitettavissa ”perhepiiristä”. Emme olleet vuoteen 2025 mennessä tavanneet Bibiä kuin puhelimen näytöllä, joten olimme hänen turistiviisumianomuksensa ylläpitäjätaho Suomessa. Mieheni selvitti kymmeniä sivuja tulojaan, tilitietojaan ja asuntomme omistuspapereita Intian Suomen suurlähetystöön. Todistimme voivamme ylläpitää vierastamme kolme kuukautta. Olin  varma, että nuoren parin suhde ja vaaditut asiakirjat riittävät siihen, että saamme Bibin maahan sekä luoksemme että osallistumaan metsäteatteriesitykseen.  Mutta suurlähetystön mielestä syyt Suomeen vierailulle eivät olleet riittäviä, ei ollut kuulemma takuita siitä, että mies palaisi kotimaahansa.  Näiltä osin metsäteatteri jäi ilman yhtä siihen kaavailtua tärkeää osaa ja me ilman vävyehdokasvierailua. Asia näyttäytyi itselleni metaforana siitä, miten vähän suomalainen yhteiskuntamme arvostaa monimuotoisuutta niin metsissä kuin ihmisissä. Eurooppa on tätä nykyä varsin suljettu sen ulkopuolella asuvilta, erivärisiltä ja toista kulttuuria edustavilta ihmisiltä. Ei nähdä metsää puilta.

 

Koreografian tekoon avuksi tuli helsinkiläinen tanssija-koreografi Wilma Seppälä ja laulu- ja rytmiosuuksia luotsasivat brasilialaista musicodecirculo-menetelmää opiskelevat ryhmän näyttelijät Aida Dominguez ja Venla Pesonen. Esiinnyimme kokeiluluontoisesti harjoitusvaiheessa Tampereen Viikinsaaressa ja Sastamalan Taideresidenssi SäVärin lähimetsissä, missä vietimme myös elokuun viimeisen viikon harjoitusleirin. Valmistunutta ensi-iltaa esitettiin Tampereen Pyynikin, Hervannan Makkarajärven ja Lentävänniemen Reuharinniemen metsissä syyskuussa 2025.

 

Katsojille esitys tuntui olevan jotakin erilaista, mihin he olivat tottuneet:

Esityksessä oli jotain alkukantasta. Olin ihan haltioissani.

Ei ihan perinteinen teatteriesitys, vaan oikein elämys!

(Mies Reuharinniemen esityksestä)

 

Alla oleva palaute tuli sähköpostiini katsojalta, joka oli tarkoituksella käynyt katsomassa esityksen kahdessa eri paikassa:

Luonnon ja säätilan muutokset saivat molempiin kertoihin jotain uutta ja näyttelijät niin sanotusti mukautuvat luonnon tahdolle.  Näytelmä toi monenlaisia tunteita esille, kuinka hektisiä ja luonnosta irtautuneita nykyhetkessä ollaan, kuinka emme kunnioita luontoa riittävästi ja kuinka tärkeää on pitää ihmetys, uteliaisuus ja leikkisyys elämässämme. Meidän pitää ystävystyä, rakastua, luoda oma suhteemme metsään.  Pysäyttävä, hulvaton ja alkukantainen esitys.  (Nainen Pyynikin ja Makkarajärven esityksistä)

 

Kun esitykset olivat ohi syyskuussa 2025, näyttelijät ilmoittivat halunsa jatkaa metsäteatterin tekemistä, koska kokivat saaneensa työskentelyprosessista niin paljon. Ideoimme joukolla esitystä kiertue-esitykseksi, jonka yhteyteen rakennettaisiin myös metsässä toteutettavia liike-, sanataide- ja luontoyhteys -työpajoja, joilla mahdollistettaisiin paikallisten ihmisten syvällisempi suhde alueen metsiin.  Esitys- ja työpaja -kiertue olisi hyvä toteuttaa koko Suomessa, erityisesti metsäteollisuuteen keskittyvillä paikkakunnilla. Tätä unelmaa varten on haettu useaa eri apurahaa, joista yksikään ei ole vielä tärpännyt.

”Yhteys itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön voi löytyä lähimetsästä.” Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen.

 

Metsä voi opettaa ulos itsekkyydestä ja antaa kokemuksen kuulumisesta

 

Metsäteatterikollektiivin kokemuksen perusteella metsä- ja luontoyhteys on olemassa meissä edelleen, kunhan vain elvytämme sen. Esivanhemmillemme tuttu lumoutuminen ja ’metsän väki’ on mahdollista kokea vaikka metsäteatteriesityksen kautta:

Mietin (esityksessä) että mitähän noi on oikeen vetäny, ja että mää haluan sitä samaa! Ja kun lähdettiin sieltä (metsästä), niin ei vituttanu yhtään niin paljoo enää... (Mies,  Reuharinniemen esityksestä)

 

Nyt, kun ihmisen ja metsän suhteesta on tullut pitkälle puhtaasti talouteen perustuva hyötysuhde, esitys kysyy ja kyseenalaistaa sen mitä muuta se voisi olla? Millainen voisi olla aidosti monimuotoinen ja vastavuoroinen metsäsuhde?

 

Työryhmän kokemus viime vuoden harjoituksista ja esityksestä itsessään tuntuu vastaavan noihin kysymyksiin. Näytelmän rakentamisen prosessin aikana ja sen jälkeen metsä näyttäytyi ryhmälle entiteettinä, joka viestii ja kommunikoi monin tavoin. Kokemus oli kokonaisvaltaisesti ravisteleva. Yhteys itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöön voi löytyä (uudestaan) ihan lähimetsästä. Myös yhteisön keskinäiset tai henkilökohtaiset haasteet himmenivät ja hävisivät metsässä (tämäkin tuli isossa ryhmässä todistettua monta kertaa). Metsä ottaa omakseen ja hyväksyy ihmisen sellaisenaan – ja metsäteatterin (osin erittäin kokeneiden) esiintyjien kokemuksen mukaan ihan toisella tavalla kuin sisätilojen valo- ja äänitekniikoin varusteltu musta laatikko.

 

Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin. Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme. Ei ole kiire. (näyttelijä Mirjami)

 

Opimme yhden kevään, kesän ja syksyn aikana sopeutumaan aiempaa paremmin metsän ja sen ilmaston erilaisiin olosuhteisiin. Välillä oli niin vaarallisia tuulia, että harjoitukset piti keskeyttää,  menimme vain suojaan puiden alle ja ihailimme myrskyä. Välillä auringonvalo heijastui oksien välistä oikeassa hetkessä täsmälliseen kohtaan kuin taivaallinen spotti. Jokaisesta ”omasta puusta” - näyttelijöillä oli esityksessä aina omat puunsa, joiden kanssa heillä oli kohtauksia moneen kertaan - tuli läheisiä ystäviä. Metsä opetti olemaan ja elämään tässä hetkessä, pikkuruisena osana suurta ekosysteemiä. Samalla syntyi uudenlaista ’näyttämöllistä’ läsnäoloa, joka syntyi niinä osin päämäärättöminä improvisointien hetkinä, jolloin pysähdyttiin tarkkailemaan mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia: tuulen liikuttamia oksia tai heiniä, pilviä, eläinten liikkeitä tai ääniä, valon ja varjon leikkiä puiden rungoilla.

Jokaiselle näyttelijällä on joka esityksessä koko ajan oma puu. Kuva: Virpi Koskela.

 

 

Puut kanssanäyttelijöinä

 

Hitaana valkeana kudoksena

se kiersi kallioiden kyljet ja sitoi mullat yhteen kuin näkymätön ommel.


Syvällä mullassa hitaat säikeet etsivät toisiaan, liukuivat kivien ohi ja oppivat pimeän muodot.

Ennen puita, ennen sammalia
ennen kuin yksikään lintu tiesi taivaan.


Ennen kuin ihminen osasi kutsua tuota rihmastoksi.

Se odotti.


Vanhojen puiden juuret kumartuvat hiljaa kun koskettavat sen lankoja - kuin kulkijat jotka tervehtivät vanhaa tietä,
kuullessaan maan vanhan kielen: veden kulun syvässä sorassa
kivien pitkän muistin ja tarinan siitä missä myrsky mursi oksan.


Se sitoo haavan maahan, antaa lahon puun puhua sienten kielellä. Sitoo kaiken yhteen. Antaa anteeksi. (Näyttelijä Tiian runo)

 

Puut, jotka Legioonateatterin metsäteatterin ”Niin metsä vastaa” -teoksessa olivat osa näyttelijäkuntaa ja näyttämökuvaa, muodostuivat ryhmälle erityisen merkityksellisiksi. Aina kun menimme uuteen harjoitus- tai esityspaikkaan, etsimme sen sopivien puiden perusteella. Puut pakottivat - tai kutsuivat - meidät aina metsän tiettyyn spottiin. Näyttämökuvaan piti kuulua 13 puuta sopivan etäisyyden päässä toisistaan niin, että jos näyttelijä seisoo sen takana, häntä ei näy. Välillä puut ”heräävät eloon” näyttelijöiden käsistä, välillä niihin nojataan ja niitä kierretään, niiden luokse juostaan ja niihin rakastutaan. Jokaiselle näyttelijällä on joka esityksessä koko ajan oma puu.

 

Puu-kanssanäyttelijöillä tavoittelimme vastavuoroista, dialogista suhdetta metsään. Halusimme muistuttaa puiden viisaudesta ja kyvystä kommunikoida toisten puiden ja eliöiden kanssa, elintärkeistä rihmastoista. Tätä kautta ryhmäläisille syntyi erityissuhde puihin. Niitä katsotaan ja ne koetaan nyt toisin, kun niiden kanssa on oltu lähikontaktissa useampia kuukausia.

 

…—-…männyn siitepölyä. Se on hienoin ainesosa toivoa, luottamusta ja ikuista viisautta. Muistan sen hetken, ylenkatsoessani pientä männynnärettä. Tuleekohan sinusta puuta kuin nämä komeat hongat Pispalan harjulla. Jossakin, jokin liikahti, kiinnostuin ja katsoin tarkemmin, tulin tietoiseksi kentästä, sain vastauksen ajatuksena kentästä, kentässä puulla on kaikki olomuotonsa siitepöly, siemen, taimi, ikihonka, käpy, kelo, maapuu. Päivänselvää, tuskin muistan, että kysyin. (näyttelijä Joni)

 

Puut myös herättivät näyttelijöissä avoimia kysymyksiä samalla, kun ne loivat turvaa ja suojaa: Miksi emme huolehdi itsestämme ja toisistamme kuten puut? Mitä kaikkea monimuotoinen metsä voi meille opettaa? Miksi meille on niin vaikeaa pysähtyä oikeasti kuuntelemaan metsää ja sen puita?

 

Metsäteatterilaisten kokemukset kuvaavat jotakin siitä, mitä metsät ja puut meille opettivat, miten meitä inspiroivat:

 

Olen kuullut että jatkuvaa kasvua ei ole, paitsi metsässä, sen uusiutuvassa ja loputtomassa syklissä. Metsällä on ikiaikainen kyky uudistaa itsensä kannatellen samalla tuhansia eri lajeja niin eläimiä, hyönteisiä ja lintuja, kuten myös sammalia, jäkäliä ja muita herkkiä ekosysteemeitä, jotka kaikki linkittyvät toisiinsa- myös ovat riippuvaisia toinen toisistaan. Kun yksi kaatuu, seuraa toinen horjuen perässä. (näyttelijä Tiia)

 

Metsä mahdollistaa oman itsensä kohtaamisen virkistävällä tavalla. Se on paikka, jossa ihminen voi olla ’vallattomassa’ yhteydessä kehoonsa ja mieleensä. Ihminen voi vapautua yhteisöllisistä ja sosiaalisista odotuksista. Ihmisyhteisöjen valtapolitiikka ei toimi siellä enää. Näin tapahtui kollektiivina meillekin: metsäteatteri auttoi muistamaan sen leikkivän lapsen, joka meistä jokainen oli aikanaan ollut. Ja kun lapsi alkoi näyttäytyä, kaikki oli mahdollista, mikään ei tuntunut enää oudolta tai hämmentävältä. Sitä tuntee olevansa osa suurempaa, merkityksellistä kokonaisuutta - ja oma itse lakkaa olemasta fokus.

 

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta.

Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon.

On yhtäkkiä turvallista dissosioida.

Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin. Hengittäviin, pehmeisiin.

Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.

Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä,

tamppausta, dumduttelua, huokausta.

 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas

joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan,

katsoo meitä.

 

Varis istahtanut kivelle meitä nauramaan.

 

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

 

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme.

 

(Metsäteatteri-ryhmän esiintyjä 2025 syksyllä projektin jälkeen)

 

Metsäkissa Nyt esittää laihan, takkuisen ja pelokkaan kissan, joka on pöydällä vasten tahtoaan ja valmis pakenemaan. Metsäkissa 2044 esittää hyvinvoivan, tuuheaturkkisen kissan, joka istuu itsevarmana ja tyytyväisenä pöydällään, kehräten. 

Susu Rytteri, Muste, paperille, 2024