Miksi lintujen pesimärauhan turvaaminen näyttää Suomessa edelleen olevan sivujuonne – ei mikään ydinkysymys? Kuva: Elokapina / Extinction Rebellion Finland CCO 4.0

Pesimärauhan illuusio: lakimuutos, joka ei muuta mitään

JP (Juha-Pekka Väisänen)

Kun valtioneuvosto esitteli eduskunnalle lakimuutoksen, jonka tarkoituksena on selkeyttää pesimäaikaisia metsähakkuita koskevaa sääntelyä, moni ympäristötoimija hieraisi silmiään. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK kiitti esitystä nopeasti ja korosti, että selkeämpi lainsäädäntö lisää ennakoitavuutta ja vähentää tulkinnanvaraisuutta käytännön työssä, sanotaan MTK:n tiedotteessa (19.3.2026):

”Tämä lisää ennakoitavuutta ja vähentää tulkinnanvaraisuutta käytännön työssä.”

Mutta mitä tämä selkeys oikeastaan tarkoittaa – ja kenelle? Kyse ei ole vain teknisestä sääntelypäivityksestä, vaan paljon suuremmasta kysymyksestä: kuka määrittelee metsän arvon, ja kenen ehdoilla luonnon monimuotoisuus saa elää tai kuolla?

Orpo–Purran hallituksen lakiesityksen ytimessä on ajatus siitä, että pesimäaikaisia hakkuita voidaan jatkossakin toteuttaa, kunhan toimijoilla on käytössään olennaiset tiedot uhanalaisista lajeista oikea-aikaisesti. Tiedotteessa korostetaan, että metsäalan toimijoiden velvoitteet määritellään laissa aiempaa täsmällisemmin ja että sääntely seuraa käytäntöjä, joita alalla on jo pitkään noudatettu vapaaehtoisesti metsänhoidon suunnittelussa ja toteutuksessa.

MTK painottaa myös, että lakimuutosten tulisi tulla voimaan mahdollisimman pian, koska epäselvä oikeustila ei heidän mukaansa palvele luonnon monimuotoisuuden turvaamista eikä metsäsektorin toimintaedellytyksiä. Tämä herättää kysymyksen: entä jos ongelma ei ole epäselvyys, vaan se, että laki ei vieläkään aseta luonnon oikeuksia etusijalle?

On syytä kysyä: miksi pesimäaikaisia hakkuita ei yksinkertaisesti kielletä? Miksi lintujen, hyönteisten ja metsän ekosysteemien elinehdot ovat edelleen neuvottelukysymys, eivät itsestäänselvyys? MTK:n mukaan lakimuutos seuraa jo vakiintuneita vapaaehtoisia käytäntöjä. Juuri tämä on ongelma. Vapaaehtoisuus ei ole suojellut metsien monimuotoisuutta – päinvastoin, se on mahdollistanut jatkuvan heikentymisen. Kun metsäala itse määrittelee reunaehdot, luonnonsuojelu jää väistämättä toissijaiseksi.

Lakimuutos ei muuta tätä asetelmaa, vaan vahvistaa sen. Kyse ei ole vain lakiteknisestä päivityksestä, vaan koko metsäpolitiikan suunnasta. Jos laki todella haluaisi turvata pesimärauhan, se kieltäisi hakkuut pesimäaikana. Jos laki todella haluaisi suojella uhanalaisia lajeja, se loisi velvoitteita, ei vain parantaisi tiedonsaantia. Ja jos laki todella haluaisi turvata tulevaisuuden metsät, se tunnustaisi metsän arvon ekosysteeminä – ei raaka-ainevarantona.

Nyt Orpo–Purran hallituksen esitys on jälleen yksi esimerkki siitä, miten metsätalousbisneksen intressejä tuetaan samalla, kun ne puetaan luonnonsuojelun retoriikkaan.