Toimittaja JP (Juha‑Pekka) Väisäsen audiodokumentissa En saa henkeä helsinkiläinen Eeva‑Helena Inomaa palaa metsään, josta hänen poikansa Saku löytyi yhdeksän vuoden katoamisen jälkeen. Matka löytöpaikalle avaa esiin vuosien toivon, epävarmuuden ja surun kerrostumat. Dokumentti seuraa äidin päättäväistä kulkua maisemassa, joka on ollut hänelle yhtä aikaa turva ja uhka. Metsästä tulee paikka, jossa etsiminen päättyy, mutta suru muuttaa muotoaan.

En saa henkeä

– Äidin matka metsään kadonneen pojan löytöpaikalle

JP (Juha-Pekka) Väisänen

Hämeen keskikesän ukkosessa ilma on raskas kuin vuosien paino. Metsäkissaradion audiodokumentissa En saa henkeä (Väisänen 2026, 18 min) helsinkiläinen Eeva-Helena Inomaa palaa metsään, josta hänen poikansa Saku löytyi yhdeksän vuoden katoamisen jälkeen. Matka ei ole vain fyysinen. Se on paluu paikkaan, jossa toivo, pelko ja lopulta lopullinen tieto ovat kulkeneet rinnakkain.

Tienvarren pellot höyryävät sateen jäljiltä, kun auton sisällä käydään keskustelua, joka on yhtä aikaa arkinen ja kohtalokas. ”Ei me taidettu löytää sitä”, sanoo dokumentin toimittaja JP (Juha-Pekka) Väisänen. Eeva-Helena vastaa: ”Mä uskon, että se on tuossa vähän matkan päässä”, ja tarkoittaa paikkaa, josta Saku löydettiin.

Audiodokumentissa matka näyttää hapuilua. Eeva-Helena Inomaan päättäväisyys vie lopulta paikkaan, josta löytyi pääkallo. Dokkarissa kuuluu se sama päättäväisyys, joka kantoi äitiä vuosien ajan, kun hän kulki metsissä etsimässä poikaansa – välillä yksin, välillä vapaaehtoisten kanssa, aina epävarmuuden kanssa rinnakkain.

Metsä, joka ei unohda

Kun auto kaartaa kohti Tervakoskea, maisema tihenee. Kuusikko sulkee tien molemmin puolin, ja pellon laidalla avautuu näkymä, joka on vuosien ajan elänyt Eeva-Helena Inomaan mielessä. ”Tuo metsä on tuollainen harva, niin siitä kohdalta me ollaan löydetty se paikka. Mutta – ei me kyllä tuollaisen metsän läpi voitu tulla”, hahmottaa Eeva-Helena Inomaa audiodokumentissa En saa henkeä matkaa Sakun löytöpaikalle.

Metsä ei ole neutraali paikka. Se on muistojen ja mielikuvien kerrostuma. Metsät ovat myös konkreettinen osa suomalaista surukulttuuria: metsä, joka nielee ja paljastaa, joka suojaa ja kätkee.

Eeva-Helena piirtää dokumentissa kartan. Kartta ohjaa kuulijaa poikansa löytöpaikalle. ”Tää mun poika jäi pois tossa bussipysäkillä… mahdollisesti paniikkihäiriöinen haluaa lähteä rauhantietä kävelemään”, sanoo Eeva-Helena Inomaa dokumentissa. Hän kuvaa reittiä, jonka varrella tiheä kuusikko sulkee kulkijan sisäänsä: ”Tosi synkkää metsää kummallakin puolella… tiheää kuusikkoa”, sanoo Eeva-Helena Inomaa.

Eeva-Helena Inomaalle metsä on ollut vuosien ajan sekä toivo että uhka. Hän sanoo: ”Kyllä silloin ensimmäisten vuosien jälkeen ajattelin, että loppuelämäni kuljen näitä metsiä enkä ikinä löydä poikaani.”

Vihjeiden vuodet

Kun ihminen katoaa, syntyy tyhjiö, jonka täyttävät huhut, toiveet ja epätoivo. Eeva-Helena kuvaa, kuinka vuosien aikana ”ihmiset oli nähnyt kadonneen poikani, Sakun, siellä sun täällä”, sanoo Eeva-Helena Inomaa. Eeva-Helenalle jokainen vihje oli mahdollisuus – ja samalla uusi pettymys.

”Joku kertoi, että Saku elää Jyväskylässä naisena.” Toivo ja epätoivo vuorottelivat, ja äiti luonnollisesti tarttui kaikkeen, mikä voisi johtaa poikansa luo.

Tämä on katoamiskertomusten ydin: yhteisö alkaa nähdä kadonneen kaikkialla. Metsäkeskustelun ja luonnonsuojelun näkökulmasta tällaiset tarinat muistuttavat, että metsä ei ole vain ekologinen kokonaisuus – se on myös psykologinen maisema, jossa ihmiset etsivät vastauksia, selityksiä ja lohtua.

Löytöpaikan hiljaisuus

Kun Eeva-Helena ja toimittaja lopulta saapuvat pellon laidalle, tunnelma muuttuu. Sade taukoaa, mutta ilma on yhä raskas. ”Tuolla on yksi poliisin merkki”, sanoo Eeva-Helena Inomaa. Hetken päästä hän lisää hiljaa: ”Me löydettiin se paikka.”

Löytöpaikka on pieni, lähes huomaamaton metsikkö. Se ei huuda, ei kerro tarinaansa ääneen. Se vain on.

Eeva-Helena soittaa Sakun löytämisen paikalla Losta Societyn kappaleen Suffocating. Kun musiikki alkaa soida, Eeva-Helena sanoo: ”Mä voin kuvitella, että Saku on ajatellut, että en voi hengittää. Ja tukehdun.” Sanoissa on jotain, mikä ylittää yksittäisen tragedian. Ne kuvaavat surua, joka on niin kokonaisvaltainen, että se tuntuu fyysisenä.

Surun muodot

Eeva-Helena kertoo, ettei hän itkenyt etsintäretkillä. ”Ei siitä olisi tullut mitään, jos mä olisin vaan itkenyt.” Suru löysi paikkansa vasta myöhemmin mökillä, yksityisyydessä.

Eeva-Helena kuvaa ristiriitaa, joka on monelle läheisensä menettäneelle tuttu: ”Välillä sitä tulee semmoinen, että pitäsköhän mun surra enemmän ja näyttää enemmän surua.”

Kun poliisi lopulta soitti, yhdeksän vuoden ja muutaman kuukauden jälkeen Sakun katoamisesta, tieto pojan löytymisestä tuntui epätodelliselta. ”Nytkö se tapahtui”, sanoo Eeva-Helena Inomaa audiodokumentissa En saa henkeä.

Loppui etsiminen. Loppui epävarmuus. Eeva-Helenan mukaan suru ei lopu – se muuttaa muotoaan.

Metsä, joka kantaa

Luonnonsuojelun ja metsäkeskustelun näkökulmasta tämä tarina muistuttaa, että metsä on aina enemmän kuin sen puut. Se on paikka, jossa ihmiset marjastavat, sienestävät, metsästävät – kuljeskelevat ja ehkä myös etsivät kadonneita, mutta myös itseään. Se on paikka, jossa surullakin voi olla tilaa hengittää.

Eeva-Helena sanoo lopuksi: ”Mä olen äiti, joka on kulkenut pitkin metsiä yli yhdeksän vuotta etsimässä poikaansa.”

Dokumentin Ensi-ilta taiteilijatalo Ars Longassa

Tervetuloa kaikille avoimeen ja maksuttomaan Audiodokumentti ”En saa henkeä” (Väisänen 2026, 18:00 min) ensi-iltaan 25.2.klo 18-19.30

Ensi illassa kuullaan dokumentti kokonaisuudessaan ja sen jälkeen käydään keskustelu dokkarista ja siihen liittyvistä teemoista.

Keskustelemassa:

JP (Juha Pekka) Väisänen, toimittaja, audiodokumentin tekijä
Eeva Helena Inomaa, dokumentin päähenkilö
Anne Järvinen, Pääkaupunkiseudun Etsintä ry.

Keskustelua fasilitoivat yhteisötaiteilija Ritva Harle ja muotoilija Janika Holm.

Tilaisuus on maksuton ja avoin kaikille.
Järjestäjää Metsäkissa2044 hanke ja Pääkaupunkiseudun Etsintä ry.

Metsäkissa Nyt esittää laihan, takkuisen ja pelokkaan kissan, joka on pöydällä vasten tahtoaan ja valmis pakenemaan. Metsäkissa 2044 esittää hyvinvoivan, tuuheaturkkisen kissan, joka istuu itsevarmana ja tyytyväisenä pöydällään, kehräten. 

Susu Rytteri, Muste, paperille, 2024