Suomalainen elintarviketeollisuus lupaa pysäyttää toimintansa aiheuttaman luontokadon vuoteen 2040 mennessä, mutta metsien todellisuus ei odota. Samaan aikaan yhteismetsien kasvu ja avohakkuut kaventavat uhanalaisen hömötiaisen elinpiiriä yhä kiihtyvällä tahdilla. Tuore tutkimus osoittaa, että avohakkuut heikentävät hömötiaisen pesimämenestystä ja pirstovat sen elinympäristöjä pysyvästi. Lupaukset ovat suuria, mutta metsässä elämä hupenee jo nyt.

Hömötiainen on pieni lintu, mutta sen viesti on suuri: Suomen metsät eivät enää tarjoa elinympäristöjä, joissa elämä voi jatkua. Kuva: Satu Kumpulainen.

Elintarviketeollisuus lupaa pysäyttää luontokadon – mutta voiko hömötiainen odottaa?

JP (Juha-Pekka) Väisänen

Suomalainen elintarviketeollisuus lupaa pysäyttää oman toimintansa aiheuttaman luontokadon vuoteen 2040 mennessä. Lupaus on kunnianhimoinen, jopa historiallinen. Mutta kun samaan aikaan yhteismetsien pinta-ala kasvaa ja avohakkuut jatkavat uhanalaisen hömötiaisen elinpiirin murentamista, kysymys kuuluu: riittävätkö lupaukset, jos metsässä elämä hupenee jo nyt?

Elintarviketeollisuusliiton tuore luontokäsikirja linjaa, että ala on ”määrittänyt toimialan yhteiseksi tavoitteeksi varmistaa vuoteen 2040 mennessä, ettei alan toiminta aiheuta luontokatoa”, sanoo erityisasiantuntija Mari Raininko.”Haluamme puhua haittojen lisäksi ratkaisuista ja myönteisistä esimerkeistä sekä kannustaa koko ruokaketjua yhteistyöhön”, sanoo Raininko.

Kuulenko tässä nyt jotain uudenlaisesta vastuunkannosta? Suomalaisen luonnon todellisuus ei ehkä kuitenkaan jaksa odottaa vuoteen 2040. Kiire toimille näkyy jo nyt metsissä, joissa hömötiainen etsii yhä harvemmasta kuusivaltaisesta sekametsästä paikkaa pesälleen – ja löytää yhä useammin vain avohakkuita.

Yhteismetsien kasvu kertoo halusta yksinkertaistaa – mutta myös metsien kiihtyvästä kiertonopeudesta

Maanmittauslaitoksen tuore tilasto kertoo, että yhteismetsien hallinnassa oleva pinta-ala nousi jo 875 000 hehtaariin. Vuonna 2025 perustettiin 30 uutta yhteismetsää, ja kasvu oli suurinta Pohjois-Pohjanmaalla. Tilusjärjestelypäällikkö Kalle Konttinen toteaa, että ”vuoden 2025 aikana Maanmittauslaitoksessa valmistui 110 yhteismetsätoimitusta”.

Yhteismetsä on metsänomistajalle helppo omistusmuoto. Se lupaa vaivattomuutta, ennustettavuutta ja tasaisia hakkuutuloja. Metsänomistuksen asiantuntija Jarmo Mulari muistuttaa, että oman yhteismetsän perustaminen on taloudellisesti järkevää vasta, ”jos metsäpinta-alaa on niin runsaasti, että metsästä tulee joka vuosi hakkuutuloja”.

Kun yhteismetsät kasvavat, kasvaa myös niiden taloudellinen logiikka – ja se logiikka on yhä useammin ristiriidassa hömötiaisen, lahopuun ja varttuneen sekametsän kanssa. Maanmittauslaitoksen johtava asiantuntija Esa Ärölä huomauttaa, että ”viime vuosina yhteismetsät ovat ryhtyneet myymään alueitaan yhä enemmän”, ja että metsän korkea hinta ohjaa toimintaa.

Metsä muuttuu tilikirjaksi. Ja tilikirja tuntee harvemmin uhanalaisuutta.

Hömötiainen kertoo metsän todellisen tilan – ja se tila on kriisissä

Oulun yliopiston tuore tutkimus on kylmää luettavaa kaikille, jotka uskovat, että suomalainen metsätalous on kestävää. Tutkimuksen mukaan avohakkuut heikentävät hömötiaisen pesimistulosta, ja vaikutus näkyy erityisesti siinä, että poikaset eivät palaa pesimään tutkimusalueelle.

Väitöskirjatutkija Satu Kumpula kertoo, että avohakkuun jälkeinen lyhyt ”myönteinen vaihe” johtuu lehtipuuvaltaisesta vesakoitumisesta, joka lisää perhostoukkia. Mutta tämä etu on ohikiitävä: ”vaikutus hömötiaisten selviytymiseen ensi lennolle kääntyi kielteiseksi, kun avohakkuusta oli kulunut 11–20 vuotta”.

Yliopistonlehtori Seppo Rytkönen kiteyttää tilanteen karusti:
”Lyhyt vesakoitumisen aikaansaama etu hakkuiden jälkeen ei kuitenkaan riitä kumoamaan avohakkuissa menetettyjen talvehtimis- ja pesimäalueiden kielteistä kokonaisvaikutusta hömötiaisten määrään.”

Hömötiainen ei ole vain yksi laji. Se on indikaattori. Se kertoo, mitä tapahtuu, kun metsä muuttuu tuotantolaitokseksi.

Tutkijat muistuttavat, että hömötiaisen elinympäristö – varttuneet havupuuvaltaiset sekametsät – on vähentynyt ja pirstoutunut ”nykymetsätalouden aiheuttamana ongelmana, jonka kumulatiiviset vaikutukset näyttäisivät vain lisääntyvän”.

Kun elintarviketeollisuus lupaa luontotyötä, metsä kaipaa tekoja – ei vuosikymmenten päähän siirrettyjä tavoitteita

Elintarviketeollisuusliitto peräänkuuluttaa ”selkeitä pelisääntöjä, taloudellisia kannustimia sekä markkinaehtoisia malleja, kuten vapaaehtoista luonnonarvomarkkinaa.” Tämä on tärkeää – mutta samalla se myös paljastaa, että nykyinen järjestelmä ei vielä toimi.

Yritykset tarvitsevat kannustimia, koska luonnon monimuotoisuus ei ole taloudellisesti kannattavaa ilman niitä. Metsä puolestaan tarvitsee varttuneita sekametsiä, lahopuuta ja jatkuvaa kasvatusta – ei lisää pinta-alaa yhteismetsissä, joiden logiikka perustuu hakkuutuloihin.

Hömötiainen ei hyödy siitä, että luontokato luvataan pysäyttää vuonna 2040. Se tarvitsee pesäpaikan tänä keväänä.

Uskallammeko muuttaa metsäsuhdettamme?

Suomalainen metsäkeskustelu on vuosikymmeniä pyörinyt talouden, omistajuuden ja ”kestävyyden” ympärillä. Mutta hömötiaisen kohtalo osoittaa, että kestävyys ei ole sitä, mitä meille on kerrottu.

Jos haluamme, että hömötiainen laulaa vielä 2050-luvulla, meidän on uskallettava kysyä:

• Miksi yhteismetsien kasvu nähdään edistysaskeleena, vaikka se lisää hakkuupainetta?
• Miksi avohakkuut ovat edelleen sallittuja uhanalaisten lajien elinalueilla?
• Miksi luontokadon pysäyttäminen siirretään vuoteen 2040, kun kriisi on jo käsillä?
• Kuka haluaa edistää Orpo–Purran hallituksen linjaa, jossa metsät ovat ensisijaisesti taloudellinen resurssi, eivät elävä ekosysteemi?

Hömötiainen ei voi odottaa, että poliittinen tahto kypsyy.
Metsä ei voi odottaa, että markkinat löytävät luonnonarvot.
Luontokato ei pysähdy strategioilla, vaan teoilla.

Hömötiainen tarvitsee metsän – ja metsä tarvitsee meitä

Tutkijat suosittelevat ”jatkuvaa kasvatusta ja metsien kasvattamista vanhemmiksi”. Se on selkeä viesti: metsän on saatava kasvaa rauhassa.

Elintarviketeollisuuden lupaus on tärkeä alku. Mutta se ei riitä, jos samaan aikaan metsät jatkavat pirstoutumistaan ja yhteismetsät kasvattavat hakkuukoneiden kiertonopeutta.

Hömötiainen on pieni lintu, mutta sen viesti on suuri: Suomen metsät eivät enää tarjoa elinympäristöjä, joissa elämä voi jatkua.

Suomalainen metsäkeskustelu on nostettava uusille raiteille – pois talouskeskeisyydestä, kohti ekologista realismia ja rohkeutta puolustaa metsää, joka ei voi puolustaa itseään.

Metsäkissa Nyt esittää laihan, takkuisen ja pelokkaan kissan, joka on pöydällä vasten tahtoaan ja valmis pakenemaan. Metsäkissa 2044 esittää hyvinvoivan, tuuheaturkkisen kissan, joka istuu itsevarmana ja tyytyväisenä pöydällään, kehräten. 

Susu Rytteri, Muste, paperille, 2024